Sekarotuiset.net

• Lähetetty: 9 Touko 2008 18:42
• Vastaa 

Aloitimpa tämmösen aiheen, kun tuli mieleen tuosa Lumipallukasta ja Nuoskista.

Koiran, sekarotuisen tai jonkin tietyn rotuisen ottaminen ei ole aina niin yksinkertaista. Aina ei saa mitä tilaa, varsinkaan jos ei tiedä mitä on tilannut. Pettymyksiä tulee itseen ja koiraan, mutta osaako sitten elää niiden kanssa ja hyväksyy tilanteen.

Koirat on aina yksilöitä, eritoten sekarotuiset, mutta tulee niitä yllätyksiä rotukoirienkin kanssa. Joskus se koiran luonne ei ole sitä mitä on odottanut ja ei vain lämpene sille omalle turrikalleen. Silloin pitää miettiä niitä omia arvojaan, tulevaisuuden suunnitelmia yms., että mitä tekee tilanteelle.

Itse otin Zeran, ensimmäisen koirani pitkän suunnittelun ja haaveilun jälkeen, vaikkakin itse koiran valinta tapahtui pikavauhtia. Rodut oli mielestäni tuttuja ja mieluisia, mutta itselläni oli semmoisia ruusunpunaisia suunnitelmia tulevaisuudesta, ettei meikäläisen luonteella niihin ylletä. Silti olen tuohon rakkiin aivan lovena, enkä luopuisi mistään hinnasta. Ei se ole täydellinen, kuten en minäkää. En osaa, enkä jaksa sitä systemaattisesti kouluttaa. Se kiskoo remmissä ja usein räyhää ohikulkijoille, vouhkaa kiihkoissa yms. Silti se on minusta ihan ok koira ja pärjään sen kanssa. Kotioloissa se on niin helppo ja mukava sohvaperuna.

Mishka taas tuli minulle aivan vahingossa, alunperin oli tarkoitus vain etsiä sille uusi koti. Jotenkin se vain jäi minulle, siinä sivussahan se kasvoi aikuiseksi kun oli niin helppo ja myötäilevä luonteeltaan. Tekihän se tuhoja yms., mutta ajattelin, että se nyt vain kuuluu koiran murrosikään jne. Jossain vaiheessa se oli minulla myynnissä Apulassa, mutta siitä ei sitten tullu mitään. Mishka oli jo tuolloin 1½-vuotias ja tietenkin pyysin pientä maksua (150€) siitä, sekä muutamia ehtoja oli kaupassa. Pari varteen otettavaa yhteydenottoa tuli, mutta ne jotenkin vain kuivuivat kasaan ja kiinnostuneet jättivät vain ottamatta enään uudelleen yhteyttä. Mishka on meillä nyt vähän tällainen ylimääräinen koira ja on jäänyt vähän syrjään huomioinnissa yms. Miehen tultua mukaan kuvioihin on sekin saanut paljon enemmän huomiota, kun aviomiehen on ottanut tehtäväkseen pitää senkin puolia, vaikka Mishka onkin luonteeltaan tuollainen nössykkä (ei siis mieheni mieleinen koira). Mishka on selvästi tullut paljon enemmän näkyväksi ja iloisemmaksi, totteleekin mielestäni paremmin.

Minä rohkeasti tunnustan ja myönnän, että tunnen vahvempaa kiintymystä Zeraan kuin Mishkaan, mutta silti sitä kiintymystä siihenkin on. Mishka on ollut vähän tiellä suunnitelmissani ottaa rotukoira, kun kolme koiraa on kuitenkin aina enemmän. Nyt vielä kun mies on sen kolmannen koiran ottamista vastaan, niin välistä katson Mishkaa että "kun/jos sinua ei olisi", silti se ei tarkoita mitään sen kummempaa. Näillä eväillä mennään ja odottelen sitä päivää kun saan miehen pehmitettyä sille uudelle koiralle.

Mitä pettymyksiä teillä on koirienne, sekä itsenne kanssa? Mitä odotuksia teillä oli, kun olitte koiraa ottamassa?

• Lähetetty: 9 Touko 2008 18:55 Muokkasi: Saana
• Vastaa 

Me otettiin tavallaan sika säkissä, kun Kisu otettiin. Koirasta oltiin kyllä jo haaveiltu, mutta kun toden teolla päätettiin se koira ottaa, kaikki tapahtui nopeasti. Muutamia rotukoiriakin kyselin, mutta ei vain tuntunut oikeilta ja mies vastusti hintaa. Niistä kyselemistäni roduista olisin tiennyt enemmän kuin tiesin Kisussa olevista roduista. Tietysti innoissani sitten ilmoituksen nähtyäni lueskelin kaiken mahdollisen helposti saatavan tiedon noista kahdesta Kisun rodusta, mutta päätös tosiaan tuli nopeasti: tuo on meidän koiramme.

Vaikka Kisun rodut olivat minulle vain pintapuolisen tuttuja, tiesin, että koiran ottaminen merkitsee suurta sitoutumista. Mies sanoikin silloin, että yhtä tiukasti pidetään koirasta kiinni kuin toisistamme, kiertoon meiltä ei koira lähde ilman älyttömän painavaa syytä.

Rakastuimme ja kiinnyimme nopeasti Kisuun, enkä siksi osaa kovin hyvin kuvitella, millaista on elää koiran kanssa, joka on "ihan ok". Toisaalta, olisimme olleet valmiita ottamaan äitini toisen koiran meille, ja varmasti Kisu ois ollu edelleen se ykköskoira ja mamman lellikki, ja toinen sitten vaan se Toinen, vääränrotuinen ja välillä hyvinkin ärsyttävä, mutta perheenjäsen kuitenkin. Eipä tuo koirasta luopuminen äidille kuitenkaan tullut ajankohtaiseksi ja siellä se elelee edelleen omassa alkuperäisessä kodissaan.

Vaikea aihe, kukaan ei varmaan voi täysin asettua toisen tilanteeseen ja tuomita tai ylistää. Kuitenkin minua vähän harmittaa, että koirista luovutaan liian helpolla, eikä voida elää oman päätöksen kanssa ja opetella tulemaan toimeen.

• Lähetetty: 9 Touko 2008 20:40
• Vastaa 

Ainahan niitä pettymyksiä tullee ja niitten kanssa on vaan elettävä.
Minulla ei ollut Akun suhteen mitään odotuksia. Aku oli minulle enemmänkin lohtu, kun Nappi-tyttö poistui koirien taivaaseen. Suuri pettymys oli, kun poika alkoi olla agressiivinen vieraille ja lopulta selvis, että se suorastaan vihaa pieniä lapsia.
Suuri epäilys on, että se on kokenut jotain pahhaa edellisellä omistajalla. Kyllä Aku siitä huolimatta kotona pyssyy. Meidän lähellä ei ole lapsiperheitä, joten sitä pelkoa ei ole.

Napun ottaessani hain Napin olemusta ja sitähän tässä tytössä ei oo pätkääkään. Vauvana oli kuin kaksoisolento, mutta nyt 2-vuotiaana on ihan oma ittensä. Tunsin välillä pientä pettymystä, mutta heitin mokoman ajatuksen taka-alalle. Napu on ihana hellyydenkipeä pikku riiviö, joka tekkee pahojaan heti, kun selkänsä kääntää.

Vaikka nämä kaksi eivät koulutuksen suhteen ihan puhtaita papereita saa ja tuhot on olleet aika mittavat, niin kyllä meidän perhe tekkee kaikkensa näitten etteen, että meidän ilona pyssyyvät vielä kauan aikaa.

• Lähetetty: 9 Touko 2008 22:26 Muokkasi: Jemina
• Vastaa 

Täältä löytyy myös yksi sika säkissä. Koiraa olin kerjännyt jo pidemmän aikaa, tuloksetta. Sitten, kun sitä päätinkin taas alkaa ruikuttaan olinkin jo lähes samana hetkenä koiran omistaja.

Olin suoraan sanottuna kakara ja tunsinkin jopa pari hassua koirarotua. Tietenkin halusin sen tutun ja turvallisen kultaisennoutajan ja käsitys koirallisesta elämästä oli tietenkin "se syö ja käy ulkon ja sit leikitään ja elämä on ihanaa" Törmättiimpä sit lehdessä ilmoitukseen, että kultsu-karhukoiria myytävänä. Voitte uskoa, kuinka innoissaan pieni jemina oli, kun saa ihan oman puolikultsun! Ja kultsuthan tunnetusti ovat aika peruspötköjä, joten tällaista tietysti odotinkin. Siinä sivussa se toinen puoli kuitenkin unohtui...

Tällaset aiheet kyllä koskettaa kovinkin paljon ja en voi olla kirjoittamatta. Olen tässä lähiaikoina joutunu potemaan tätä nyt niin paljon, että sallikaa miun kopsata tähän jutun jatkoks meilini, joka parillekkin kouluttajalle lähti, kun ei jaksais kirjottaa kaikkea jälleen uudelleen. Ei nyt ehkä mee ihan täydellisesti tämä tähän aiheeseen, muttei se ehkä menoa haittaa.


"Meiltä siis löytyy 5 vuotias sekarotuinen (kultainennoutaja/karjalan karhukoira coktail) koira, leikattu narttu. Näin jälkikäteen ajateltuna järkyttä valinta ensimmäiseksi koiraksi.

Mitään kaunistelematta koiran kanssa eläminen on ollut yhtä helvettiä koko sen elämän ajan. Pentuna oli kuriton naskalihammas, joka pureskeli varpaita ja käsiä eikä koskaan uskonut mitään. Sen kanssa tehtiin kaikkea ja lopulta joku ehdotti sumutepulloa höystettynä etikalla, joka tepsi. Kuitenkin edelleenkin koira saattaa riehaantuessaan napata jalasta kiinni, etenkin pienempiä lapsia. Vaikka on kyllä hammastanut miunkin kenkää ja kaverieni. Ei tee kuitenkaan tätä enää useita kertoja päivissä vaan harvoin. Ja oli tosiaan kuriton, ei uskonut mitään vaan teki niin, kuin itse parhaakseen näki. Toisinsanoen emme siis voineet koiralle mitään.

Koiran ollessa reilu vuoden alkoi sen kanssa eläminen olemaan jo sellaista millaista olin aina toivonut. Uskalsin pitää sitä irti ja tottelikin ihan suhteellisen hyvin. Jossain siinä välin innostus kuitenkin alkoi hiipumaan ja isäni lainaili koiraani. Piti sitä irti aina kentällä ja antoi koiran mennä oman päänsä mukaan, kunhan välillä kävi näyttäytymässä. Näin meni nekin opit suht harakoille, jotka koira jo osasi.

Kun taas mieleeni muistui, että omistan koirankin oli se taas yhtä opettamista ja käskyjen paikkaamista, kiitos isäni, joka edelleen vei koiraani luvatta kentälle kanssaan. Kun elämä taas koiran kanssa tuntui elämisen arvoiselta tuli lisää ongelmia. Koira veti hihnassa niin jumalattomasti etten meinannut jaksaa pitää sitä kiinni ja se myös alkoi haukumaan isoille koirille. Kun järkyttävä vetäminen saatiin kuriin, en edes muista miten, jatkui haukkuminen ja tälläkertaa se taisi olla jo pienille.

Koiran ollessa kolme vuotias alkoi ongelmat totaalisesti kasvamaan. Se haukkui lähes poikkeuksetta kaikki koirat ulkona remmissä, vaikkei kukaan koskaan kimppuun ole käynyt. Vielä neljä vuotiaana se jotenkin kuunteli toisten koirien lähelläkin ollessa. Vaikkei kyllä koskaan eläessään kunnolla. Toiset koirat ovat aina olleet tälle jonkinsortin addiktio. Ennen kai halusi moikkaamaan jokaista, ainankin kuvittelin niin ja siinä yksi niistä lukuisista virheistä taitaa ollakkin, että myös pääsi yhteen aikaan aina moikkailemaan remmissä "kavereita"
Koiran ollessa lähemmäks viisi juoksi se kielloista huolimatta naapurin tontille, kun silmäni vältti ja sai sieltä kimppuunsa russelinartun. Tälle ei kuitenkaan tullut, kuin pieni naarmu kuonoon, josta lähti karvoja eikä russelille käynyt mitään. Henkisiä oireita jäi senkin edestä. Siitä päivästä lähtien koirani on vihannut tätä kyseistä russelia niin maan perkeleesti. Rähisee minkä ehtii hullunkiilto silmissään. Kerran isäni piti koiraani vapaana ja koira oli tällöin päässyt russelin kimppuun. Russelille ei kuulemma käynyt mitään, mutta vasta hiljattain sain kuulla, että oli joutunut tikattavaksi kahdestakin eri kohdasta. Isäni ei edes asu meillä, mutta tuntuu, että koira tottelisi sitä parhaiten. Näin hän ainankin itse jauhaa, mutta en kyllä olis niinkään varma onko kaikki kertoma kuitenkaan totta. Jo tuo kimppuun hyökkääminen kertoo paljon.

Koirani on nyt viisi ja se steriloitiin kohtutulehduksen takia pari kuukautta sitten. En huomannut mitään ihmeempiä luonteen muutoksia koirassa muun, kuin aktiivisuuden osalta. Koira sai virtaa paljon enemmän, kuin ennen sitä sai suorastaan työntää lenkillä eteenpäin. Nyt kuitenkin tuntuu, että se ois entistä raivohullumpi. Vuosi vuodelta on kyllä tullut hullummaksi, mutta olisikohan leikkauksella ollut kuitenkin osaa asiaan. Suurin ongelma on edelleen rähjääminen. Olen kokeillut kuonopantaa, vaihtaa suuntaa, mennä pusikkoon karkuun, lahjoa ja palkata nameilla, kieltänyt, alistanut, houkutellut, laittanut istumaan, kiristänyt hihnaa ja ollut kiristämättä, kävellyt ohi välittämättä ja ampunut etikalla. Mikään ei kuitenkaan tunnu toimivan. Joskus harvoin joku saattaakin onnistua, mutta koskaan ei tiedä mikä se noista olisi. Huonoiten kuitenkin taitaa toimia se, että mentäs vaan ohi tekemättä mitään, silloin koira rähisee ja hyökkää 100 prosenttisen varmasti.

En edes tiedä minkä takia koira rähisee ja hyökkii vastaantulijoita päin. Koira on älyttömän juntti ja itsepäinen sekä arvonsa tunteva iso egoinen, mutta silti niin pehmeä nössö.

Koira on sisällä ollessaan niin mahdottoman kiltti ja ihana. Tuhojakaan ei ole koskaan pahemmin tehnyt. Tulee toimeen perheen muiden lemmikkien (jyrsijät) kanssa ihan ongelmitta. Mutta pihalla ollessaan helvetti on irti. Ja sen huomaavat kyllä kaikki. Koira hyökkii, vetää ja pistää räkäset rähinät jokaiselle koiralle ja myös ihmisetkin saattavat saada osansa sillointällöin eivät tosin yhtä pahasti tai useasti, kun koirat. Koira ei ole vielä tappanut ketään, mutta sekin lienee vain ajan kysymys. Ennen oli sentään vain vaaraksi itselleen (jahtaa kissoja ja jäniksiä ja pelkään, että jää auton alle ajaessaan takaa), mutta nyt se on jo vaaraksi muillekkin.

En varmasti mitenkään saa kasatuksi kaikkia ongelmia, kun joku kuitenkin jää uupumaan ja itsekkään en tarkkoja ajankohtia muista, kun koira tosiaan on jo sen viisi ja se on yks iso ongelma koko koira ollut aina. Jo vuosia sitten ois pitänyt hakea apua, mutta kait se on parempi myöhään kun ei milloinkaan.

Välillä ihmettelen miten olen kestänyt tota koiraa ja jaksanut yrittää kerta toisensa jälkeen yhä uudelleen ja uudelleen. Elämäni viimeiset 5 vuotta eivät ole olleet, kuin yhtä helkkarin koiraa, joka ei edes kunnioita mitään. Äitini luovutti koiran kanssa jo vuosia sitten ja ulkoiluttaakin aamulla sen äkkiä lähimetässä ja heittää ruoat kuppiin. Kaiken muun saan tehdä itse. Tiedän kyllä, ettei lenkkeily rähisijän kanssa ole hienoa, mutta jonkun se on pakko tehdä ja, kun hyviäkin päiviä on ollut olen jaksanut eteenpäin. Koira on miulle todella rakas, toisinsanoen se on koko elämäni. Enkä senkään takia ole halunnut luovuttaa. Mutta nyt se seinä on tullut lopullisesti vastaan enkä jaksa enää. En halua luopua koirasta enkä lopettaakkaan. Mutta, jos koira jonnekkin lähtee on se pilven reuna. En kuitenkaan haluaisi sen joutuvan sinne vielä, vaikka sekin on käynyt mielessä kyllä. Jossain syvällä sisimmässäni tunnen vielä jaksavani ja, että koiralla on vielä mahdollisuuksia.

Mutta onko? Olenko epäonnistunut lähes kaikessa ja saanut koirani tähän jamaan vai onko koiralla vain pahasti yläkerrassa vikaa? Vieläkö tällä tapauksella on mahdollisuuksia?"

Ja vielä tässä ollaan hengissä, kumpainenkin. Vaikkei kovin useesti ruusuilla tanssitakkaan on se sitten vaan niin ihanaa ja jaksaa taas eteenpäin, kun on ruusuista. Kyllähän ne risut kieltämättä pikkuhiljaa tuntuvat jyräävän ruusut alleen, mutta hevillä ei luovuteta. On oltava vielä jokin keino, joka vaan on piilossa meiltä.

• Lähetetty: 10 Touko 2008 17:36
• Vastaa 

^Rankkaa sinulla varmasti on, koskettava tarina, mutta minä ainakin haluan uskoa, että vielä on mahdollisuus. Otahan puhelin koiraan ja lähimpään koiraterapeuttiin tai -kouluttajaan yhteyttä!

Mun tädin koira oli ennen autohullu. Hyökki autoja päin, rähisi kauheesti jne. Kävi koiraterapeutin vastaanotolla ja sai paljon neuvoja ja vinkkejä elämään koiransa kanssa. Nykyään koiran kanssa lenkkeily menee jo suht hyvin.

• Lähetetty: 10 Touko 2008 18:58
• Vastaa 

Vielä hieman lisää tästä koirien epätäydellisyydestä. Joillekin tuntuu olevan ongelmana se ettei se koira aina tottelekkaan niitä kaikkia käskyjä, vaan toimiikin aivan vaistojensa ajamana. Tässä nyt vain esimerkkinä Nuoski, joka lähtee ajamaan jänistä eikä aina tule käskystä kesken ajon. So what. Koirat on eläimiä, ne ei ole koskaan 100% hansakassa, kenelläkään. En usko. Joiden koirat ovat totelleet aina ja joka kerta, eivät vain ole saaneet sitä tarpeeksi kovaa ärsykettä vietilleen ja omaavat ehkä todella kovan miellyttämisen halun. On minusta vain typerää ajatella, että se koira olisi jokin kone joka aina tottelisi ilman mutinoita, sekä kaikin puolin täydellinen.

Minä tunnustan, että koirani mielellään lähtisivät ajamaan lintu, jänistä, poroa ja melkeimpä kaikkea mikä liikkuu. Hyvin usein ne tulevat pienen karjunnan jälkeen takaisin, ei aina heti, mutta tulevat kuitenkin. Se riittää mulle. Tietenkin yritän minimoida tällaiset tilanteet etukäteen, mutta aina ei ihmisen silmät ole koiraa nopeampia. Ei edes joka kerta.

• Lähetetty: 10 Touko 2008 20:13
• Vastaa 

Pariin kouluttajaan olenkin ottanut yhteyttä. Toinen sanoi, että tuskin saa koskaan kitkettyä tuota pois ja ei tiedä millainen tulevaisuus meillä on. Toinen on nyt käynyt meillä 3 kertaa. Hihnaköytös on kyllä parantunut, muttei edelleenkään niiden koirien kanssa. Ja vapaana ollessaan on ruvennut lähes kuuroksi. Aivan kuin hihnaköytäs ja irtiolokäytös ois vaihtaneet paikkaa.

Tuohon TwoDogsin kommenttiin viitaten. Suorastaan yllytin tänään koiran jahtaamaan varista. Tiesin ettei tämä lentoon pääse, joten ei pitkälle pötki ja tulee kyllä takaisin. Tänään ohitettiin muutama koira niiiin nätisti, että variksen jahtaamisen ilo oli vähintä mitä voin kiitokseksi koiralle tarjota
Muutaman metrin juoksi variksen perään öristen ja häntä piiskaten, kun varis lähti lipettiin hihkasin koiran takaisin ja tuli pitkästä aikaan ensimmäisellä käskyllä.

Taisimpa miekin tuonne jonnekkin topicciin todeta, että otusten jahtaaminen on koirani pienin ongelma ja suoraan sanottuna yksi paskan hailee miulle. On tähän päivään asti tullut aina takaisin pienen jahdin jälkeen, joten pikkuvikoja.

• Lähetetty: 11 Touko 2008 00:10
• Vastaa 

Joo, tuota..
Minä en asettanut koiralle mitään vaatimuksia tietoisesti. Mutta alitajuisesti (kuten vasta nyt alan tajuta..) toivoin koirasta elämän pelastajaa. Toivoin kertakaikkiaan enemmän, kuin MIKÄÄN koira voi antaa, ei ihme että meni pieleen.
Alitajunta onkin minun mielessä kaikessa se vaarallinen juttu, koska sitä ei osaa hallita eikä ymmärrä, että se vaikuttaa asioihin. Helppohan se onkin hallita niitä asioita, mitkä ymmärtää. Siksi yritän ymmärtää syitä ja seurauksia ja yritän olla itselleni rehellinen. Jos kerta virhe on tehty, yritän saada siitä jotain irti, vastaisuuden varalle etten toista vain kaikkea..

Nuoskia en halunnut jakaa, en kenenkään kanssa. Halusin itselleni rakkauden, halusin itselleni jonkun joka välittää minusta.
Ja taas tietoisesti luulin hakevani vain lenkkikaveria..

En ole aina ollut tällainen. Tepsun, entisen koiramme kanssa rakastin sitä täysin vilpittömästi. Samoin rakastin Miurua, ensimmäistä kissaani. Mutta Miurusta tuli Minun, silloin alkoi pakkomielle Minun Eikä Kenenkään Muun. Hirveä mustasukkaisuus. Ja kun Miuru kuoli, kylmenin. Vilpittömän rakkauden sijaan minulle iski ajatus, että uusi lemmikki kiintyy aina omistajaansa ja oikeaa rakkautta ei ole olemassakaan. Aito rakkaus vaihtui suorituspainotteiseen: koira on ihana kun se tekee hyvin, kun se tekee huonosti se on hirveä.

En ole pettynyt koiraan, olen pettynyt itseeni. Minä en saanutkaan rakkautta, minä en ansaitse. Sillä ei ole mitään väliä, jahtaako koira jänistä vai ei. Todellakin, konkreettisilla asioilla ei ole mitään väliä. Nuoskin ja minun väliltä puuttuu rakkaus, suhteemme on kylmä, palkintoihin ja rangaistuksiin perustuva. Koira ei ole kone, eikä ole ihminenkään.
Tuntuu, että Nuoski on masentunut. Vai kuvittelenko vain? Inhimillistänkö, kun itse olen masentunut, kuvittelen koiranikin olevan? Mutta kyllä siinä on jokin muutos tapahtunut. Sitä ei kiinnosta mikään. Vielä viime vuonna se kuitenkin innostui leikistä, innostui tuoreesta nurmikosta, nautti elämästä. Nykyään se vain katselee kaukaisuuteen, lampsii hitaasti ja ainut, mikä sen sytyttää, on jänikset. Kyllä se tekee käskyjä ja kyllä sen saa leikkimään, mutta ihan kuin se tekisi niin vain velvollisuudentunteesta Se ei vaadi mitään, ei halua mitään. Se ei enää edes tervehdi minua iloisesti. Eikä se enää leiki Sysinkään kanssa, se ei enää haasta sitä leikkiin. Vain silloin, kun Sysi yllyttää leikkiin, Nuoski suostuu. Aivan kuin se olisi menettänyt elämänhalunsa, kamalaa Enkä ymmärrä, mitä olen nyt yhtäkkiä tehnyt. Oliko todellakin virhe ottaa Sysi?
Onko väärin Nuoskille nähdä kuinka rakastan Sysiä, mutten sitä. Tietysti silitän kumpaakin, mutta Nuoskia vähemmän, koska se ei enää edes näytä nauttivan silityksistä. En todellakaan ole omasta mielestäni kohdellut sitä väärin, pitkiin aikoihin. Päinvastoin olen ollut johdonmukaisempi. Toissapäiväisen jänisjahdinkin jälkeen en ilmettänikään kohauttanut kun Nuoski palasi, vaikka aiemmin olen huutanut sille ja raahannut pannasta kotiin jänisjahdin jälkeen ja jättänyt yksin enkä ole päästänyt sitä viereeni nukkumaan. En siksi, että koira tajuaisi, vaan siksi, etten ole halunnut nähdä koko koiraa.
Sydäntäni raastaa, kun katson Nuoskin apeutta. Se ei enää edes leiki muiden koirien kanssa, vaikka aina on edes jonkin verran leikkinyt! Isä sanoi, että onko oikein, että jos ensin tekee virheitä, ja sitten vielä hylkää niin kuin rätin..?
Tuo pisti miettimään, että aiheutanko Nuoskille vielä enemmän hallaa hylkäämällä sen? Virheitä ei saa korjatuiksi. Jos luovun Nuoskista, onko se sille helpotus ja tie onnellisuuteen vai uusi vastoinkäyminen? Haluan Nuoskin parasta, koska kuitenkin jollain tapaa rakastan sitä. Samastun siihen, säälin sitä. Se on joutunut elämään minun kanssani, ristiriitaisen äkkipikaisen idiootin.

• Lähetetty: 11 Touko 2008 06:36
• Vastaa 

hmm..



en usko, että aiheutat hallaa "hylkäämällä" Nuoskin. olet väsynyt, viesteistäsi päätellen enemmän elämään, kuin koiraan. mitä sinä haet sillä, että annat Nuoskin eteenpäin? ei sillä, että se olisi jotenkin väärin. olen itsekin joutunut luopumaan yhdestä koirastani, kun minulla ei ollut sitä resursseja pitää. ja voin kertoa, että se ei todellakaan ole mikään helppo juttu. en ole ollut pitkään aikaan yhteydessä uuteen omistajaan, mutta aina kun näen sen rotuisen koiran, niin tulee hieman ahdistunut olo, vaikkakin koirasta luopuminen oli siinä tilanteessa lopettamisen ohella ainut vaihtoehto.

tässä tilanteessa miettisin lähinnä itseäni. koira kyllä varmasti sopeutuu uuteen kotiinsa. muutenkin koen, että ongelmat eivät ole lähtöisin loppupeleissä koirasta, vaan sinusta.. niin.

• Lähetetty: 14 Touko 2008 16:27
• Vastaa 

Voin olla väärässä, mutta oon aina ollut sitä mieltä, että oma masentuneisuus, iloisuus, vihaisuus ym. mielialat heijastuu koiraan.
Sun pitäis saada itses kuntoon, jonka jälkeen on parempi rakentaa yhteistä elämää Nuoskin kanssa.
(Nyt ei ajatus riitä filosofiointiin. Jatkan, kunhan oon palautunut työpäivästä.)

Lumipallukalle jaksamisia!

• Lähetetty: 14 Touko 2008 19:19
• Vastaa 

Kiitti
Niinpä.. Moni saattaa ajatella, että "Miks otit koiran ollenkaan, jos et jaksa sen kanssa?", mutta juttu onkin niin, että vielä huonommin jaksaisin ilman koiraa.. Kunhan opin elämään koirien kanssa ja olen "kasvanut" tarpeeksi, niin sitten tuskin olen enää painajaisomistaja. Sysin kanssa olen jo ollut paljon kärsivällisempi ja parempi, ja se näkyy mm. siinä, että se pitää paljon parempaa kontaktia. (Tai no, ei sovi yleistää kun ovat ihan eri "rotua" ja sukupuolta ja kokoakin..)

Onkohan niin, että jokainen koiranomistaja odottaa liikaa tulevalta koiralta? Voisin kuvitella, että helposti on mielikuvia uskollisesta, tottelevaisesta ja ihanasta koirasta.. Vaikka olen Sysistä koettanut karsia pilvilinnoja, silti on jotain toiveita sille. Mm. että olisi kiva, jos se olisi yhtä tottelevainen aikuisenakin tai sitä voisi pitää vapaana.. Kuitenkin hyväksyn myös sen huonot puolet ja epäilen murkkuiässä asioiden muuttuvan..

• Lähetetty: 14 Touko 2008 22:11
• Vastaa 

Nyt pitää kyllä Lumipallukalle nostaa hattua, että jaksat asiallisesti vastailla, vaikka monet ovat kovasti ihmetelleet kirjoituksiasi (minä mukaanlukien). Uskon, että sinä ja koirasi tulette kyllä pärjäämään keskenänne, suunta vaikuttaa ainakin olevan oikea

• Lähetetty: 14 Touko 2008 22:16
• Vastaa 

Moni saattaa ajatella, että "Miks otit koiran ollenkaan, jos et jaksa sen kanssa?", mutta juttu onkin niin, että vielä huonommin jaksaisin ilman koiraa..
Tiedän, miltä tuntuu koirattomana ja koiran kanssa kun on masentunut.
Sairauksia ja niiden ajankohtia ei vaan voi ennakoida etukäteen.
Mä saan koirasta iloa esimerkiksi siinä, kun sessu on kaikkien niiden kusipäiden keskellä se, joka ottaa sut ilomielin vastaan ja se joka kertoo silloin kun v*tuttaa, eikä jauha mitään selän takana.

Onkohan niin, että jokainen koiranomistaja odottaa liikaa tulevalta koiralta?
Totta, totta.
Olen kaikkien kolmen koirani kohdalla kuvitellut niiden olevan yhtä uljaita, lojaaleja, uskollisia ja tottelevaisia kuin Lassie. Naurettavaa, mutta näin on käynyt monen kohdalla.

Kun omalla kohdalla todellisuus on valjennut ja koira ei olekaan juuri-sellainen-kuin-sen-piti-olla, on auttanut se, että mietin koirani yksilönä. Yksilönä, niinkuin minä. Oman tiensä kulkijana, riippuvaisena toisista, mutta silti niin itsenäisenä. Kohtaa virheet niin itsessään, muissa ihmisissä ja niin myös omassa koirassaan. Tutustumista, niin se oma karvaturri sieltä paljastuu.

En vaihtaisi omaa, monen monta ärsyttävää tapaa omaavaa, hassua, tolloa koiraani en sitten yhtään mihinkään.

(...Iltavilli, ja tekstikin sen mukainen..)

• Lähetetty: 14 Touko 2008 23:05
• Vastaa 

Lumipallukka: Onkohan niin, että jokainen koiranomistaja odottaa liikaa tulevalta koiralta?
Tiunake: Totta, totta.

No voin sanoa, että ei jokainen.
Kuten jo tuolla jossain "täydellinenkoira" ketjussa kirjoitin, niin meillä kyllä jokainen uusi tulokas otetaan vastaan omana itsenään, vikoineen päivineen. Ei todellakaan ole mitään yliodotuksia ollut eikä tule olemaan.
Tietysti käyttäytymistä muokataan omistajan haluamaan suuntaan, mutta koiran ehdoilla.
Esim. Danin kanssa oli tarkoitus viedä tottistelu mahdollisimman pitkälle, mutta aika nopeasti tuli huomattua, että tuo viis veisaa meitin tottistelusta, niin homma jätettiin vähemmälle ja keskitytään niihin asioihin joista koira selvästi nauttii ja on omassa elementissään.

Ittestäni tuollaiset yliodotukset koiran suhteen tuntuu kyllä todelta vieraalta ajattelulta.

• Lähetetty: 15 Touko 2008 08:18
• Vastaa 

Se on hyvä, jos ei odota liikaa Itse olin odottanut 6 vuotta koiraa, joten siinä ajassa ehdin vaikka mitä alitajuntaisia unelmia luoda.. Ja kun edellinen koiramme oli "elämäni rakkaus" oletin kaikkien koirien olevan rakastettavia -ja niinhän ne ovatkin, omina persooninaan jos niitä osaa rakastaa

Olen kyllä kiintynyt Nuoskiin, nyt luopumista miettiessä alkaa kaikki ihanat hetket muistua mieleen.. Se, kuinka se tuli ihan pikkupiskinä ja kasvoi isoksi. Se, miten sekin kuitenkin on kiintynyt minuun. Mutta lohduttaa, kun tiedän, että minä pääsen Nuoskista yli -ja se minusta. Nuoski sopeutuu nopeammin kuin minä. On se vaan jännä, miten koiraan kuin koiraan kiintyy, vaikka olis kuinka pettynyt ja epäonnistunut omistajana..

• Lähetetty: 15 Touko 2008 09:26 Muokkasi: hennna
• Vastaa 

Mä kompsailen asua, vaikka meillekin on otettu koiria pelkästään metsästykseen, niin kyllä ne on paikkansa perheessä löytäneet ilman niin erinomaisia metsästystaipumuksiakin. Enkä usko, että kukaan on morkkista itsestään tai koirasta tuntenut, vaikka ei ne noudot ja seisomiset aina niin nappiin ole menneet.

Kikin kanssa oli ihan sama homma, koira saa olla millainen vaan, kaikkea mahdollista pystytään sen kanssa harrastamaan (jopa sitä metsästystä/ajattamista).

• Lähetetty: 15 Touko 2008 09:49
• Vastaa 

OT: Ihania nuo hennnan profiilikuvat Kiki on kyllä suloinen koiruus!

• Lähetetty: 15 Touko 2008 11:04
• Vastaa 

Arvatkaa vaan oliko pieniä vaikeuksia sopeutua elämään neljän sakemannin jälkeen sellaisen koiran kanssa, jolta puuttuu lähes täysin halu miellyttää ihmistä. Meillä on painiskeltu tämän ongelman kanssa joskus suorastaan riitaan asti avomiehen kanssa. Mieheni nimittäin koulutti meidän edellisen sakemannin ja se oli hänelle ensimmäinen oma koira. No haloo...tottakai saksanpaimenkoiran kanssa toimiminen on ihan jotain muuta kuin tällainen tiffisekoituskoira. Mutta kun sais menemään sen miehellekin jakeluun. Ja tunnustettava on, että meikänkin hermo palaa välillä tuon koiranjuntturan kanssa, mutta mie oon onneks aina ollu sellanen, että pystyn kanavoimaan hermostumisen ja turhautumisen johonkin muuhun toimintaan. Mutta tuo mies, joka meillä asuu, huutaa välillä kurkku suorana Lolalle, että noita monttuja ei pihaan kaiveta. Monttu on kaivettu jo kenties illalla ja seuraavana aamuna alkaa huuto. Mie oon yrittäny selittää, että "ei se koiraraukka ymmärrä, mistä sie sille vaahtoot". No vastaus on monesti sitten, että "kyllä Kamuki ymmärs". No niin, mitäpä teet, joko riitelet tai annat periks. Me käytiin kyllä moneen kertaan läpi ennen Lolan kotiutumista kaikki mahdolliset eteen tulevat ongelmat ja rintaa röyhistellen täytyy todeta, että osasin kyllä rodut tuntien ennakoida kaikki toistaiseksi ilmenneet. Täydessä yhteisymmärryksessä Lola siis meille haettiin. Ja edelleenkin Lola on kuitenkin sitten miehelle se "maaaaaaaaailman kaunein tyttö" ja "maaaaaaailman paras koira", mutta hänen on vaikea ymmärtää välillä koiran käyttäytymistä. No niin...siis tämähän tarkoittaa sitä, että mie en ite henkkoht oo mitenkään pettynyt koiraan vaan enemmänkin tuon miehen edesottamuksiin eli taas onnistuin tämänkin ketjun kääntämään niin OT:ksi kun sen vaan voi kääntää, mut ymmärtäkkee minnuu, mie oon edelleen maalta ja puulelut jäi patterin väliin ja polkupyörän satula on päin persettä, ketjut on täynnä reikiä ja kaikki muut kliseet päälle.

• Lähetetty: 15 Touko 2008 11:40
• Vastaa 

Joo, miehet on jääräpäitä. Ja ei ne kuuntele meitä "tyhmiä" naisia.

• Lähetetty: 15 Touko 2008 11:41
• Vastaa 

Lumipallukka: Onkohan niin, että jokainen koiranomistaja odottaa liikaa tulevalta koiralta?

Minä tungen kans omat ajatukseni tähän väliin.
En sanoisi niin että jokainen odottaa liikaa koiralta, mutta sellasiakin tapauksia olen nähnyt/kuullut.
Camilla oli minulle ensimmäinen oma koira. Kun asuin vielä äidin luona, niin siellä meillä oli/on labbis ja siskolla on kanssa monta koiraa. Olen itse oppinut sen jo varhain ettei koiralta voi odotella liikoja. Minä itse en Camillan suhteen liikoja odottanut, kunhan sisäsiistiksi oppii ajoissa. Sitten kun oppi näkemään mistä neiti pitää ja mistä ei, niin sen varjolla rupesin opettelemaan koiralle ns. Käytöstapoja.
Jokainen koira on erilainen yksilö, joten eihän kaikilta voi odottaa samoja vaatimuksia.

Enpä oikein osannut kirjoittaa niin miten ajattelin, mutta kuitenki jotenki noin.

• Lähetetty: 15 Touko 2008 12:05 Muokkasi: hennna
• Vastaa 

Saana: OT: Ihania nuo hennnan profiilikuvat Kiki on kyllä suloinen koiruus!

- Kiitoksia

Mulla oli vähän sama homma, kun borderstiffillä. Kikillä menee toimintakyky samantien nollille, jos sille näyttää että hermostuttaa tai suututtaa. Kokoajan pitää olla viileänä ja rauhallisena, jos joku menee pieleen niin tehdään jotain helpompaa/ollaan tekemättä mitään. Bretonia taas pystyi (ja piti) kouluttaa paljon lujemmin, terrierin kanssa pärjää kun tekee yhteistyötä ja setteri taas on hyvä kuuntelemaan ja ymmärtää pienestä ohjauksesta että mikä on homman nimi. Aina pitää lähteä yksilöstä itsestään liikkeelle, kun rupeaa koiraa kouluttamaan, ja ymmärtää sitä/niitä rotuja mitä koirassa on ja minkälaisia taipumuksia on tai ei ole. Eihän kaikki ajokoiratkaan aja jänistä, mutta ovat silti mukavia perhekoiria omana persoonanaan.

Ja minusta koiran tarvitsee osata vain perusjutut eli luoksetulo, rauhoittuminen, ja hihnakäytös. Noilla pääsee jo pitkälle, ja noista on hyvää jatkaa eteenpäin koiran ehdoilla .

• Lähetetty: 15 Touko 2008 15:49
• Vastaa 

Itse kans olin odottanut koiraa kuin kuuta nousevaa monta vuotta. Sitte kun muutin omaan asuntoon ni aloin heti etsiä sopivaa koiraa. Siperianhuskyt olivat pienestä pitäen ollut se ykkösjuttu. Myös collieta harkitsin, koska niitä oli perhetutuilla ja aina ihailin niiden tottelevaisuutta ja miellyttämisen halua.

No netistä löysin ilmoituksen husky/malamuuttipennuista. Monta tuntia harkitsin ja juttelin siskon kanssa että onko valmiuksia kouluttaa husky/malamuuttia. Kuitenkin toivoin koiraa, jolla olisi miellyttämishalua ja pysyisi esim. pihassa irti. No huskeilta löytyy tota saalistusviettiä, suurimmalla osalla on taipumusta karata jos on irti ja ei nyt oikeestaan ole taipumusta yrittää niin miellyttää.
Kuitenkin päätin Milon ottaa, koska kumminki huskyt olivat minua aina kiinnostaneet.
Ikinä en ole katunut päätöstä,vaikka ongelmia on ollut..Lähtee helposti jänisten, muiden koirien ja kissojen jne perään mutta tulee yleensä takaisin. Vetää lenkillä ja on vähän arka outoja ihmisiä kohtaan.

Kuitenki niitä positiivisia puolia löytyy enemmän ja nyt kun se on vähän aikuistunut niin koulutuksetkin on mennyt paremmin perille.. Mahtava tunne tulee itselle kun huomaa että koiraa pystyykin pitämään irti omalla takapihalla eikä se edes lähde ohikulkevan koiran perään.
Ja Milo tosiaan on ensimmäinen koirani ja yleensähän sanotaan että ensimmäisen koiran jälkeen tietää mitä tekee seuraavalla kerralla erilailla. eli en voi syyttä sitä kaikista sen omista "vioista", koska tiedän että itsekin olen tehnyt joitain juttuja väärin sen kasvatuksessa.Mutta onneksi niitä pystyy vähän korjailemaan!
Mutta tästä miehestä en luovu.. <3

• Lähetetty: 15 Touko 2008 17:56 Muokkasi: Huge
• Vastaa 

Täytyy kyllä myöntää, että itsekkin tuli hätäiltyä tuon koiran kanssa. Vaikka kotona on 10-vuotiaasta ollutkin koira, mitään erikoista koirakokemusta ei ole. Kotona oleva koira, on ihmisille äärettömän mielyttämisen haluinen, mutta inhoaa suorastaan muita koiria. Lenkittäminen oli välillä todella ikävää, eikä mikään auttanut. Edelleenkin mustat koirat etenkin on myrkkyä. Tuosta koirainhosta huolimatta voi harrastaa agilityä yms. mutta tarkkaavaisuutta tarvitaan normaali enemmän.

Topi oli tosi kovapäinen ensimmäiset kuukaudet. Hermot oli niin riekaleina ja olin niin väsynyt ja puhki pari ensimmäisetä kuukautta, että mietin oikeasti, että tuliko tehtyä paha virhe. Typerää ajatella noin, jo noin aikaisessa vaiheessa, myönnetään.

Nyt kaikki on kuitenkin aikalailla mallillaan. (muutamaa ongelmaa lukuunottamatta) Haukkuminen on saatu kuriin, tottelevaisuus on kohdillaan, rakastaa ihmisiä, on rohkea mitään pekäämätön, mutta silti mielellään ottaa aina "kakkospallin" eikä uhittele ja kilpaile toisten koirien kanssa, ja tulee toimeen kaikkien kanssa, jotka tulevat sen. Ja luonteeltaan niin ihana.

Omalta pihalta ei karkaa, vaikka helposti pääsisi. Pienestä pitäen on harjoteltu irti olemista, ja täytyy kyllä sanoa, että hyvin menee. Topi tulee takaisin aina hihkaisusta tai muusta. Ja aina kun jään näköpiiristä se etsii, eikä lähde omille teille. (toki näinkin vielä voi käydä, kun on kuitenkin ihan pentu vielä)

Vieläkö vetäminen saataisiin kuriin, nii hyvä ois Siltikin mulla on hirveä kuume otta toinen koira. Joka päivä luen kaikki ilmotukset, ja mietin rotuja. Onneksi vuoteen kahteen ei kuitenkaan vielä voi edes ottaa, topin iänkään takia. Ehtii kunnolla harkita ;)

Eilen tosiaan pinna paloi toden teolla. Topi löysi kakkaretkellä kuolleen oravan. Roikotti sitä ylpeänä suussaan, ja kaikki irti ja- tänne käskyt 'unohtuivat' karkuun vaan juoksi. Täytyy kyllä myöntää, että maltti meni totaalisesti, mitä ei tapahtua saisi. Noh, siitä selvittiin.

• Lähetetty: 16 Touko 2008 13:08
• Vastaa 

Minä ajattelin antaa myös palaa vähän omia ajatuksiani tähän väliin...

Itse olen ollut aina "koiraihminen" ja nuorempana ajatuskin ilman koiraa oli hirveä.Meillä kotona oli koko elämän se yksi koira.Remu.En ikinä ollut tavannut niin ihanaa, kilttiä ja valloittavaa koiraa toista. Kaunikin oli kuin mikä. Olihan Remullakin omat konstinsa ja jäynänsä. Kova karkailemaan etc. Koskaan ei oltu kuitenkaan asetettukaan ehtoja saati vaatimuksia millainen koiran pitäisi olla. Rauha Remun muistolle.

Oman koiran, siis ikioman, hankinta ei ollut koskaan mikään "HALUAN,HALUAN" tilanne. Ajatuksena toki ottaa se oma jonka kouluttaa ym. Haaveilin kovasti kovista roduista, rottweiler, dobermanni, staffi, ym. Ihailin niitä.
Omani on tullut ikäänkuin vahingossa mutta tarkoitettuna minulle.
Kun Remu kuoli, itkin, surin, se oli kamala paikka.Jo kuitenkin puolen vuoden sisään sain tiedon kodittomista, äidittömiksi jääneistä pennuista.Emä oli juuri jäänyt ikävästi auton alle. Pennut ne reppanat oli vasta 5-6viikon ikäisiä, mutta pakkoluovutuksen edessä.Lähdettiin vain katsomaan, toki ajatuksena että jos hyvän ja terveen oloisia, voisihan sitä...
Valinnan vaikeutta ei ollut koska muut olivat jo menneet, epäröin vähän alkuun kun päässäni takoi ettei koskaan saisi ottaa sitä viimeistä.Kuitenkin kun ressukan sain syliini, en siitä enää luopunut.

En koskaan asettanut mitään vaatimuksia enkä korkeita odotuksia koiran suhteen. Kasvettiin yhdessä ja tutkittiin toisiamme. Avasimme molemmat toistemme silmiä uusille asioille.
Ei aina huvita uskoa....Joskus kaikki on vain niin kivaa että en kuule mitään...Näitä asioita luen anteeksi pyytävän tohottajan silmistä.

Kyllä.Minäkin menetän malttini.Tottakai.Huudan.Manaan.Raivoan.

Kyllä niin saa tapahtua. En kuitenkaan koskaan lyö enkä hakkaa koiraa. Tempaan kyllä selin maahan ja huudan joskus mutta vahvan koiran kanssa saa joskus itsekin olla vahvana.

En silti tuomitse niitäkään jotka eivät halua pitää kovempaa kuria.Toisille riittää pienempikin. Eikä se tee ihmistä tai koiraa huonommaksi.

Toisia ajatus kauhistuttaa.Toisia kauhistuttaa ne jotka eivät pidä.Jokaisen oma asia.Ei se ole vääryyttä kumpikaan.

Mutta ei silti koskaan koiraa hankkiessa saisi asettaa odotuksia liikaa. Kamalaa on jos pitää elää monta vuotta sellaisen kanssa, kun koko ajan ajattelee ettei se olekaan sellainen kin haluaisi. Ehkä sitä sitten syntyy niitä karehtijoitakin, kun ei kaikki olekaan sitä ruusuilla tanssimista.

Olisi se kamala kasvattaa lapsiakin, jos koko ajan odottaa niiden olevan jotain unelmallista.

• Lähetetty: 16 Touko 2008 13:42
• Vastaa 

Timotei_: Mutta ei silti koskaan koiraa hankkiessa saisi asettaa odotuksia liikaa. Kamalaa on jos pitää elää monta vuotta sellaisen kanssa, kun koko ajan ajattelee ettei se olekaan sellainen kin haluaisi. Ehkä sitä sitten syntyy niitä karehtijoitakin, kun ei kaikki olekaan sitä ruusuilla tanssimista. Olisi se kamala kasvattaa lapsiakin, jos koko ajan odottaa niiden olevan jotain unelmallista.

Tuo on kyllä hyvin kirjoitettu. Kaikkihan me olemme omia persooniamme ja meidät on otettava tällaisena kuin olemme.

• Lähetetty: 16 Touko 2008 14:31
• Vastaa 

Nii-in.. Helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin jälkikäteen..
Sanonta, että ensin pitäisi hyväksyä itsensä, pitää paikkansa.

• Lähetetty: 16 Touko 2008 14:46
• Vastaa 

Meillehän tuli ensimmäinen koira, kun olin 6-vuotias ja se oli koko perheellemme se ihka ensimmäinen koira. Hantta kuoli puolitoista vuotta sitten, ja edelleen sitä lämmöllä muistellaan (tietenkin). Vaikka nykyiset koiramme ovat hyvin paljon erilaisempia kuin Hantta, ja vaikka koiria keskenään vertailemmikin, niin ei kukaan pidä toista huonompana tai parempana. Kaikissa on ne omat mahtavat piirteensä, joka tekee niistä juuri meidän perheen koiria. Hantta syttyi metsästykseen vasta joskus 5-vuoden iässä, ja vasta 10-vuotiaana innostui sorsastuksesta. Siltikään isä ei ollut siihen ikinä pettynyt, koska tärkeintä isästä oli se, että hänellä on koira siellä metsässä. Siitä lähtien kun Hantta jäi eläkkeelle, eikä sitä voinut metsälle ottaa mukaan, niin lakkasi isänkin innostus metsästykseen. Nyt on isään onneksi tullut jo uutta puhtia, kun on tuo setteri kasvamassa. Varmasti on isälle on ihan sama, että minkälainen huithapeli Enni siellä metsällä on, kunhan on joku, joka päivän päätteeksi istuu nuotiolla kaverina .

• Lähetetty: 11 Joulu 2008 09:40
• Vastaa 

Voi että, voi että... kun olisi niin paljon sanottavaa tästä aiheesta. Ensinnäkin minusta koiralta ei voi eikä saa odottaa liikaa, koska vaikka jokainen koira on kuin tyhjä taulu, tabula rasa, tullessaan pentuna uuteen kotiin, niin sen käyttäytymistä ohjaa myös perinnölliset taipumukset ja rotuihin kuuluvat ominaisuudet muokattavuuden rajoissa. Jos uros-rotkulan epäsosiaalisuus muita uroksia kohtaan on voimakas, sitä ei voi väkisin kokonaan millään valtakunnan koulutuksella poistaa, korkeintaan saada siedettävälle tasolle ja tämä on vain hyväksyttävä. Jos metsäkoiran metsävietti on voimakas, siitäkään ei pääse eroon. Eikä tarvitse päästä. Ihmisen ei ole tarkoitus muovata koiraansa kuin neitseellistä savea mieleisekseen, vaan löytää yhteinen sävel kyseisen koiran persoonan kanssa.

Täydellistä koiraa ei ole, ei edes sielä kuuluisassa lelukaupan hyllyssä. Jos ihminen kuvittelee saavansa täydellisen koiran tai ainakin kouluttavansa siitä sellaisen, ollaan jo kusessa napaa myöten. Laitetaan koira pois, kun se ei soveltunutkaan omiin tarkoituksiin. Otetaan uusi koira. Ja yllätys-yllätys: siinäkin on jotain vikaa! Nyt ollaan kusessa jo kainaloita myöten. Nämä omat tarkoitukset ovat kuin ne kuuluisat hyvät aikeet, joilla tie helvettiin on kivetty. Tässä tilanteessa olisi tarkoituksenmukaista muuttaa niitä omia tarkoituksia. Jos koira ei soveltunutkaan agilityyn, niin voi-voi. Harrasta sitten riippuliitoa. Elämä, koiran elämä, on kalliimpi asia kuin tässä tapauksessa ihmisen rakentama haavekuva agility-mestarista ja hyväksynnästä, pätemisen tarpeesta. Jos jonkun kohdalla näin ei ole, olisi pitänyt jättää se koira hankkimatta kokonaan. Tai ainakin jättää sitten se seuraava kokeilukappale sinne hyllylle.

En siis hyväksy sitä, että koiralle asetetaan kohtuuttomia vaatimuksia kaikesta siitä, mitä sen pitäisi olla vaan ne vaatimukset pitää pyrkiä rakentamaan yhdessä koiran kanssa sitten kun pentu vähän kasvaa. Pettymyksiä tulee varmasti monelle, ehkä jopa useimmille koiranomistajille. Koira ei ollutkaan tarpeeksi nopea tai se onkin älyttömän hidasoppinen ja jäljestämisestäkään ei tule mitään kun ei perhana hajuaisti toimi ollenkaan. No, sen asian kanssa on vain tultava toimeen. Ja hitsi vie kun se lisäksi puree ja repii sohvakaluston. Pitää ottaa vähän kiltimpi tilalle.

Myös mahdolliset käytöshäiriöt, sairaudet ja epätoivotut piirteet ulkonäössä on vain asioita, joiden kanssa on elettävä. Tässä tapauksessa koira on kuin lapsi, jota ei myöskään voi hylätä, jos sille tulee kouluhäiriköintiä, lukuhäiriöitä, keskittymisvaikeuksia ja reuma vielä kaupan päälle. Kun vastuu otetaan, se otetaan koko iäksi.

Uskallan sanoa kaiken tämän, koska minä olen itse meidän vanhemman koiran kanssa elänyt läpi pentuhelvetin. Ja me selvisimme siitä. Mutta huom: se ei ollut minulle koiran tuottama pettymys enkä ole pettynyt odotuksiini. Minulla ei ollut mitään odotuksia, halusin odottaa ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kärsivällisyys ja aika ovat ihmeellisiä asioita. Vuosi, kaksi, kolme... ne ovat yllättävän lyhyitä aikoja ihmisen elämässä.

• Lähetetty: 11 Joulu 2008 12:33
• Vastaa 

Oma koira oli myös nopea päätös, mutta rodut, joita koirassa oli sellaisia, jotka tunnen jotenkin. Sinänsä koira itsessään ei ole mitenkään ollut pettymys ei edes luonteen puolesta. Itse valitisin sen aktiivisimman, vahvimman ja itsepäisimmän pennun!

Eniten itseäni hermostutti aikoinaan se, että kun tässä koirassa on cockeria, niin kaikki olettavat, että se on helppo koulutettava. Sain älyttömästi kritiikkiä, kun tuo koira ei tahtonutkaan niin helposti "kouluttautua". Kontaktia saattoi ottaa, mutta se oli sitten eri asia, että halusko totella, vaikka tiesi, mitä tarkoitetaan. Alussa tietysti oli kuin unelma ja oppi nopeasti käskysanoja (niin kuin pennut yleensä). Itse sain älyttömästi kritiikkiä siitä, että pilaan koiran, kun en sitä kouluta. Tuo oman koiran luonne nyt on aina ollut vähän änkyrä näin nätisti sanottuna ja niin sen piti ollakin. Sellasen tahdoin. Nykyäänhän tuo tottelee. Ärsytti vaan silloin kovasti, kun kuuli kaikenlaista.

Ei pidä olettaa, että jos on jotain ns. helppoa rotua, että koira myös olisi se. Ja eniten kritiikkiä tuli niiltä, jotka koiraa näki harvoin ja sattumalta. KYllä lähimmäiset tiesivät koiran luonteen ja tukivat koulutusta.

Ja sekin ärsytti suunnattomasti, että jotenkin oletetaan, että kaikki tahtoo sen ihanan karvapallon, joka vaan nukkuu paikallaan ja syö. Itse tahdoin juuri energisen, omat aivon omaavan koiran ja onneksi sellaisen myös sain. Jos jotain rotukoiraa joskus olen hommaamassa se on melko varmasti jonkin sortin terrieri...

Joskus olen koittanut lenkkipolulla neuvoa erästä henkilö, jolla oli vaikeuksia koiran kanssa ja kyseli neuvoja. JA kotiin sanoa, miten itse olen opettanut. Sieltäkin tuli vaan kommentti, että kai sulla on helppoa, kun sun koirassa on spanielia. Eivät teidä kuinka paljon työtä on vaatinut se karhukoira osa ;)

• Lähetetty: 11 Joulu 2008 13:30
• Vastaa 

Hyvin kirjoitettu, Ainaenkeli, mutta minun mielestäni koira ei ole kuin lapsi. Koira ei kiinny samalla tavalla, ei ymmärrä puhetta, eikä koiraa ole ihminen synnyttänyt. Minäkään en hyväksy koiran ottamista pelkäksi egon jatkeeksi tai aina vain uuden ottamista tilalle. Mutta mielestäni on tilanteita, jolloin koirasta on parempi luopua. Jos esim. koira tuhoaa koko vuokrakämpän vaikka kaikkensa on yrittänyt. Raha ei riitä, eikä koiran ole hyvä olla jos se ei sovi sisälle yksinolemaan. Tai jos sairastuu niin, ettei voi koiralle kunnon hoitoa antaa. Minusta pitäisi aina ajatella sen koiran parasta. Koira tarvitsee hyvän hoidon, ja jos ei sitä itse pysty antamaan, pitää miettiä muuta vaihtoehtoa.